Kädet tärisivät, mutta samalla hymyilytti niin paljon, että olisi tehnyt mieli hymyillä niin, että suupielet venyvät korvasta korvaan. Ja oli kova ikävä Viliä ja huoli siitä, että viihtyykö se kaupungissa. Totta kai kissaihmiset ajattelevat ainakin melkein ensimmäisenä kissansa viihtyvyyttä. Haha!
Minä siis kävin aivan uudella ja vieraalla tallilla ratsastamassa. Ja se oli aika kivaa. Ratsastuskoulumaista ja ehkä hieman kankeaakin, mutta niin se kai on hieman isommilla talleilla, sillä minähän olen aiemmin ratsastanut vain niillä pienemmillä. Fiilis ei ollut niin tuttavallinen, mutta kai siihenkin tottuu. Alkuun jopa pelotti hieman, ei se hevosen selkään nouseminen vaan ihan vain oma pärjäämiseni, sillä heti alkuun hevonen, jonka selkään hyppäsin, muistutti minua vanhasta, nyt jo kuolleesta hoitohevosestani. Tuli vähän haikea fiilis. Mutta tunti meni hyvin ja minä olen menossa kahden viikon päästä hyppäämään esteitä. Sekin hymyilyttää nyt, vaikka hieman jännittääkin. Ja pois lähtiessä huomasin tienviitan, jossa luki Onnelantie. Ehkä siellä asuu onnellisia ihmisiä. Minä kyllä toivon, että muuallakin asuu onnellisia ihmisiä ja minä saisin sieltä uudelta tallilta kivoja kavereita.
Eilen minä myös istahdin kampaajan tuoliin ja kyllä tämä hieman tummempi tukka ihan mukavalta näyttää. Ja nyt minä olen taas kotona, en siis kaupungissa, vaikka sitäkin ehkä pitäisi aloittaa sanomaan kodiksi, mutta en minä vieläkään oikein osaa. Ajatukset juoksevat vähän kaikkialla ja hieman pelottakin, että entä jos kohta kumpikaan paikka ei tunnu enää kodilta. Entä jos silloin, kun on täällä maalla, kaipaa kaupunkiin ja silloin, kun on kaupungissa kaipaa maalle. Kaikki vain on nyt liian sekavaa, monimutkaista, stressaavaa ja vaikeaa. Melkein tekisi mieli mennä peiton alle piiloon ja kaiken huipuksi huomenna on ensimmäinen päivä lukiossa.
No comments:
Post a Comment