The evening was cold but full of laughter

Ilta oli täynnä hattaraa, naurua, musiikkia ja katusoittajia, hyvää kahvia ja metrilakuja. Ja tuuli puhalsi posket ja nenän punaisiksi ja hiukset sekaisin naamalle. Joensuussa oli Joen Yö-tapahtuma. Kaikkialla oli kivoja esityksiä ja paljon ihmisiä, vaikka ulkona olikin niin kylmä, että olisi tehnyt mieli laittaa toppatakki päälle tai mennä vain peiton alle piiloon. Mutta silti minulla oli aivan mielettömän hauskaa ja hetkeksi minä unohdin kaiken sen, mikä viime päivinä on pyörinyt aivan liikaa päässä.

Maybe I have an autumn depression

Ulkona sataa tihuuttaa vettä ja kaulassa pitää jo olla huivi ja takkikin päällä. Äidinkielen työt eivät ole vieläkään vähentyneet yhtään ja nyt epäilen jo vahvasti, etteivät ne vähenny milloinkaan. Rasittavaa! Ja minä huomaan odottavani jo lomaa aivan valtavasti. Äidinkielen kielenhuollon testikin meni suorastaan aika huonosti, vaikka luulin osaavani ne asiat. En ilmeisesti osannutkaan. Ja lopulta huomaan vain haluavani päästä läpi lukiosta ja tekemään oikeasti sitä, mikä minua kiinnostaa. Tai ehkä minun pitäisi vain tottua ajatukseen, että kahdeksankin on ihan hyvä numero. Luultavasti elämästäni tulisi paljon helpompaa, sillä on aika pirun rankkaa olla näin perfektionistinen ihminen kuin minä.

Mutta kyllä minulla on ollut kivaakin lukiossa. Silloin, kun kaikki menee edes suunnilleen sunnitelmien mukaan ja silloin, kun ei ole nenä tukossa tai ääni kadoksissa. Esimerkiksi vielä eilen minulla oli aika kivaa, kun meillä ykkösillä oli kaste, jossa meidät siis kastettiin Joensuun lyseon lukiolaisiksi. Oli aika hienoa katsoa, kun koko koulu oli kerääntynyt yhteen katsomaan, vaikka päälle tuli välillä aika kylmääkin vettä. Silti minulla oli hauskaa, mutta tänään taas sitten tuntui, että mikään ei mene niin kuin pitäisi. Ehkä vain kuitenkin yritän pistää tämän sen niin yleisen syysmasennuksen syyksi, jota minulla ei oikeastaan ennen ole ollut.

And the mornings are quiet and cold

Aamut ovat hiljaisen viileitä, kun aurinko yrittää vielä ponnistaa ylös. Päivät ovat raukeita, kun lämpötila kipuaa vielä juuri ja juuri yli kahdenkymmenen asteen. Silloin ihmiset muistavat vielä kesän, kulkevat kesävaatteissa ja elävät vielä yhden viikonlopun kesässä. Illalla koko kaupunki tuntuu tyhjenevän, kun kaikki lähtee sisälle viileyttä pakoon. Nopeasti tulevan syksy tieltä piiloon. Paksu huivi kaulassa ja uudet kengät jalassa on kiva pyöräillä. Paksun villapaidan läpi puhaltaa pieni tuuli, muttei minulla silti kylmä ole.

Tämä viikonloppu on ollut enemmän kuin ihana. Italialaisen ruuan markkinat koko kävelykadun pituudella. Tuoreita patonkeja, voimakkaasti tuoksuvia juustoja ja erilaisia mausteita. Tuntuu kuin koko kaupunki olisi ensimmäistä kertaa elossa sitten Ilosaarirockin, vaikka nyt onkin jo huomattavasti viileämpi. Minulla on kirveltävä kuorimaveitsestä tullut viiltohaava sormessa, rikkinäiset kuulokkeet, paljon koulujuttuja ja päätään nostava flunssa, mutta silti minua oikeastaan hymyilyttää (tai hymyilytti ainakin eilen, kun olo ei vielä silloin ollut näin kipeä). Minä haluan ostaa paksuakin paksumman villapaidan ja nahkahousut ja sanoa, että tule jo syksy!

9:21 pm on Thursday evening

Tietää käyneensä tanssitunnilla, kun lähes puolet ukkovarpaan nahkoista on lähtenyt ja siihen sattuu. Niin minulle kävi sunnuntaina. Mutta on silti ihanaa taas tanssia ja saada hieman enemmän rutiinia elämään, sillä se on ollut aika rutiinitonta, vaikka koulu onkin jo alkanut ja tekeminen ei tunnu loppuvan millään. Ja oli aivan ihanaa pyöräillä ihan ihan ensimmäistä kertaa tanssiopistolle. Miten noin pienikin juttu voi olla niin kivaa? Ehkä se on vain uutuudenviehätystä.

Viimepäivinä täällä on ollut niin hiljaista (ja ehkä minun on nyt jo pahoiteltavakin sitä). Tuntuu, ettei minulla ole enää ikinä aikaa tai sitten jos on, ei ole kuvia. Turhauttavaa! Äidinkielessä on hirveästi tekemistä ja ruokatunnilla tiistaisin minä ja Sanna ollaan käyti kahvilla. Toivottavasti siitä ei tule tapaa, mutta voi olla, että siitä tuli jo. Monta kertaa olen myös luvannut itselleni, että lähden juoksemaan, kunhan ilmat viilenevät. Nyt ne ovat viilenneet, mutten vain ole lähtenyt. Ja tiistaina minä kävin tallilla hyppäämässä esteitä. Se oli aika kivaa ja minulla oli aika mukava inkkarihevonen ruskeilla laikuilla varustettuna.

Täällä seinien läpi kaikuu toisesta asunnosta tulevat äänet ja minä olen syönyt paljon pistaasipähkinöitä ja minä rakastan syksyä, mutten hiljenevää kaupunkia, jossa kohta kaduilla juoksee vain kuivuneet lehdet. Viikonloppuna on kiva olla Sannan kanssa kahdestaan, mutta Vilin maukaisut olisivat kyllä tervetulleita tähän hiljaisuuteen.

My hair is messy on the wind

Eilen kiikuin kitisevässä keinussa, kun tuuli puhalsi hiukset ihan sekaisi ja pyöräilin hakemaan pähkinöitä karkkikaupasta ja se oli aika kivaa, vaikka oli vähän liian viileä pelkässä paitapuserossa kulkemiselle. Ilmassa oli jo syksyä, mutta kaikkialla näytti vielä kesältä. Kyllä minä pidän kaupungissa asumisesta ja lukiossa käymisestä vaikka se stressaa kauheasti, teettää hirveästi hommia ja pelottaakin. Ja ärsyttää siinä samalla. Mutta silti se on ihan mukavaa. Ja taas minä kriiseilen omien kuvieni kannsa, sillä jollain lailla ne eivät vain näytä omiltani tai niissä on vain koko ajan jokin vikana. Ehkä olen liian perfektionistinen.

Tänään minä ja Sanna käytiin ostamassa täytetyt lohipatongit ja Novellen kivennäisvettä ja mentiin syömään ne puistoon, joka on aivan meidän talon vieressä. Juostiin karkuun hulluja ampiaisia ja mietittiin tulevaisuutta. Sekin stressaa ja pelottaakin hieman, mutta onneksi se ei ole ihan vielä.

I think autumn is almost here

Pitääkö minun todella ensimmäisen kerran koko pienen blogiurani aikana pyytää anteeksi omaa hiljaisuuttani. Toivottavasti ei, sillä minä en pidä siitä. Turhaa anteeksipyytelyä vain.

Lukio on lähtenyt ihan hyvin, mutta luultavasti tulen kiroamaan sen ja pitkän matikan vielä muutamaan otteeseen tässä tulevien kolmen vuoden aikana. Äidinkieli tuntuu kamalan rankalta kaikkine kirjoittamisineen ja nyt ärsyttää englannista heti alkuun pieleen menneet lähtötasotestit. Ja minä kun luulin, että matikka olisi ehkä jopa yksi helpoimmista aineista minulle ja englannissa olen kuitenkin jotenkin kokenut aina olevani ihan suhteellisen hyvä. Turhauttaa ja ärsyttää ennen kaikkea! Mutta ehkä pitäisi vain kuitenkin laskea omia tavoitteita. Tai ei ainakaan tavoitella täydellisyyttä.

Ja taas kerran huomaan, että minulla olisi paljon ajatuksia vähän kaikesta, tai ainakin valittamista, mutten osaa vain pukea niitä sanoiksi. Enkä kyllä halua valittaakaan. Ainakaan paljoa. Ja nyt ulkona näyttää enemmän syksyltä, kuin vielä kertaakaan tänä vuonna. Minä olen oikeastaan aika iloinen siitä, sillä minä haluan jo syksyn tänne.

My way is a little bit missing

Keskiviikkoiltana istuin parvekkeella, kuuntelin autojen hurinaa, joka kuului nyt niin läheltä ja katsoin, kun nuori pari kulki lapsensa kanssa pihalla. Minä niin rakastan tätä paikkaa ja kaupungissa asumista, mutta ei tämä oikein vieläkään ihan kodilta tunnu. Ehkä ei näin lyhyen ajan jälkeen vielä pidäkään. Kaksi ensimmäistä päivää lukiolaisena on jo myös takana ja olo on enemmän kuin hämmentynyt. Miten ihmeessä nyt jo voi tietää, mitä aineita haluaa kirjoittaa tai miksikä sitä isona haluaisi, kun tuntuu, että kaikki ainevalinnat pitäisi tehdä juurikin noita kahta ajatellen. Turhauttavaa! Ja koulun käytävillä tulee ahdistunut olo, kun lämpö painautuu ihoa vasten aivan liian kuumana ja ihmisiä on ihan jokapuolella. Missään ei ole hiljaista. Enkä minä tiedä kuinka minä voin tottua siihen. Mutta onneksi Vilikin on nyt täällä Joensuussa.

Chocolate chip cookies

Viimeisen lomapäivän kunniaksi käytiin ihan varta vasten kaupassa ja tehtiin näitä ilmeisesti amerikkalaisia keksejä ja tuli kyllä aika hyviä ja vielä suloisen näköisiäkin. Vaikka ohje ainakin omasta mielestäni näytti melko monimutkaiselta, olivat nämä aika helppotekoisia ja ehodottomasti suosittelen kokeilemaan.

Ohje otettu täältä.

Chocolate chip cookies (n. 30kpl)

170 g voita tai margariinia huoneen lämpöisenä

1 4/5 dl fariinisokeria

3/5 dl sokeria

1 kananmuna huoneen lämpöisenä

2 tl vaniljasokeria

4 3/4 dl vehnäjauhoja

2 tl maissitärkkelystä

1 tl ruokasoodaa

3dl (250g) karkeaksi rouhittua suklaata

Ota voi ja kananmuna tarpeeksi ajoissa huoneenlämpöön.Sekoita vehnäjauhot, ruokasooda ja maissitärkkelys kulhossa ja rouhi suklaa karkeaksi rouheeksi. Vatkaa sitten voi, sokeri ja fariinisokeri kuohkeaksi vaaleaksi vaahdoksi ja lisää siihen kananmuna ja vaniljasokeri ja vatkaa vielä matalalla teholla tasaiseksi taikinaksi. Sekoita kuivat aineet eli vehnäjauhot, ruokasooda ja maissitärkkelys sekä lopuksi vielä suklaa taikinaan ja laita se sitten jääkaappin noin 30 minuutiksi. Jauhoja vaikutti olevan aivan valtavasti, mutta kyllä ne kaikki vain kannattaa siihen taikinaan tunkea.

Laita sitten uuni kuumenemaan 175 asteeseen ja vuoraa kaksi uunipeltiä leivinpaperilla. Ota taikina jääkaapista ja muotoile kahdella lusikalla tai ihan vain käsillä pieniä palloja taikinasta ja jätä kunkin pallon väliin muutama sentti, sillä ne leviävät uunissa. Paista keksejä uunin keskitasolla 8-10 minuuttia. Älä paista niitä liian pitkään, sillä niiden on tarkoitus jäädä mukavan pehmeiksi. Jäähdytä ja tarjoile heti.

Can I be excited and confused at the same time?

Kädet tärisivät, mutta samalla hymyilytti niin paljon, että olisi tehnyt mieli hymyillä niin, että suupielet venyvät korvasta korvaan. Ja oli kova ikävä Viliä ja huoli siitä, että viihtyykö se kaupungissa. Totta kai kissaihmiset ajattelevat ainakin melkein ensimmäisenä kissansa viihtyvyyttä. Haha!

Minä siis kävin aivan uudella ja vieraalla tallilla ratsastamassa. Ja se oli aika kivaa. Ratsastuskoulumaista ja ehkä hieman kankeaakin, mutta niin se kai on hieman isommilla talleilla, sillä minähän olen aiemmin ratsastanut vain niillä pienemmillä. Fiilis ei ollut niin tuttavallinen, mutta kai siihenkin tottuu. Alkuun jopa pelotti hieman, ei se hevosen selkään nouseminen vaan ihan vain oma pärjäämiseni, sillä heti alkuun hevonen, jonka selkään hyppäsin, muistutti minua vanhasta, nyt jo kuolleesta hoitohevosestani. Tuli vähän haikea fiilis. Mutta tunti meni hyvin ja minä olen menossa kahden viikon päästä hyppäämään esteitä. Sekin hymyilyttää nyt, vaikka hieman jännittääkin. Ja pois lähtiessä huomasin tienviitan, jossa luki Onnelantie. Ehkä siellä asuu onnellisia ihmisiä. Minä kyllä toivon, että muuallakin asuu onnellisia ihmisiä ja minä saisin sieltä uudelta tallilta kivoja kavereita.

Eilen minä myös istahdin kampaajan tuoliin ja kyllä tämä hieman tummempi tukka ihan mukavalta näyttää. Ja nyt minä olen taas kotona, en siis kaupungissa, vaikka sitäkin ehkä pitäisi aloittaa sanomaan kodiksi, mutta en minä vieläkään oikein osaa. Ajatukset juoksevat vähän kaikkialla ja hieman pelottakin, että entä jos kohta kumpikaan paikka ei tunnu enää kodilta. Entä jos silloin, kun on täällä maalla, kaipaa kaupunkiin ja silloin, kun on kaupungissa kaipaa maalle. Kaikki vain on nyt liian sekavaa, monimutkaista, stressaavaa ja vaikeaa. Melkein tekisi mieli mennä peiton alle piiloon ja kaiken huipuksi huomenna on ensimmäinen päivä lukiossa.

It's 11:35 pm and I'm thinking too much

Tällä hetkellä päähäni ei oikeastaan mahdu mitään muuta kuin koko ajan lähenevä muutto ja koulun alku. Ne ottavat aivan liikaa tilaa ja poikivat jatkuvasti uusia kysymyksiä. Ärsyttävää! Haluaisin olla vain ja ainoastaan innostunut asiasta, mutta se on aika mahdotonta, sillä niitä entä jos-kysymyksiä on aivan liikaa. Mutta kyllä minä olen innoissani syksystä, vaikka ajatuksena se onkin aika stressaava. Ja tällä hetkellä minä luen kirjaa, joka on oikeastaan lastenkirja, mutta se on silti aivan mahtava! Ehkä ihmiset eivät ikinä kasva liian vanhoiksi saduista.

Pari yötä sitten oli jännää kuunnella, kuinka ukkonen jylisi valtavan kovaa ja todella lähellä. Täytyy sanoa, että ehkä minua hieman pelottikin. Satoi vettä niin, että oli hankala kuulla edes omia ajatuksiaan, mutta pimeässä huoneessa se oli silti jotenkin hurjaa.

Ja heti tuon edellisen postauksen julkaistuani huomasin, kuinka kollaasin kuvat eroavat omista kuvistani. Kuinka kaukana olen vielä tavoitteestani, sillä minä haluaisin ottaa juuri sen tyylisiä kuvia. Sekin ärsytti aivan suunnattomasti. Hetken minua siinä välissä ärsytti myös sekin, ettei syksy ole ihan vielä tulossa, sillä minä haluaisin ostaa jo kivoja syksyjuttuja ja laittaa villapaidan päälle. Kesävaatteista alkaa mennä jo maku.