Little things that make me happy

Enää yksi koe jäljellä ja minulla on iso kupillinen suklaakeksejä. Kuuntelin Emma Watsonin aika vaikuttavan puheen koskien feminismiä ja huomasin, että minulla on taas aika onnellinen olo, vaikka englannin arvosana vähän pelottaa ja ulkona lämpötila on lähempänä nollaa kuin kymmentä astetta. Eihän syksy vielä voi loppua! Kurkku on pelottavasti hieman karhea ja minulla on miljoona ja yksi sivua historiaa luettavana maanantaiksi, mutta ei se oikeastaan haittaa. Joskus on vain helpompaa olla välittämättä. Se kyllä vähän ärsyttää, että suunnitelmat asukuvien ottamisesta tällä viikolla meni uusiksi, sillä yksinkertaisesti olen ollut koko viikon loukussa sisällä milloin minkäkin kirjan kanssa. Aika tylsää. Mutta tänään tajusin Sannan kanssa, että syyslomaan on enää kaksi viikko. Siis kaksi viikkoa! Ja minä olen menossa silloin Helsinkiin! Olen aika innoissani. Hihi!

(Ja nyt olen kyllä pahoillani näistä kuvista. Eihän nämä liity tähän millään lailla, eivätkä edes näytä kovin hyviltä, mutta kuten varmaan olette huomanneet, kamera on pysynyt kädessä vain  murto-osan ajastani. Toivotaan muutosta parempaan.)

Catching the sunset

Muutama ilta sitten minä lähdin metsästämään auringonlaskua ja leikin luontovalokuvaajaa. Sormet kohmettuivat viimassa ja olisi tehnyt mieli ajaa pyörällä ilman käsiä kädet taskuissa, mutta enhän minä osannut. Vastaan käveli lähinnä koiranulkoiluttajia ja yksi suloisen näköinen perhe. Tallille on nykyään kivaa mennä ja minulla on oikeastaan aika hyvä fiilis, vaikka tämän blogin kanssa pää lyökin tyhjää. Ikinä ei ole kuvia, kirjoitettavaa tai sitten olen vain liian väsynyt tuottamaan järjellistä tekstiä enemmän kuin kaksi riviä. Ärsyttävää! Mutta eilen oli aika kivaa, kun käytiin kavereiden kanssa katsomassa Jos vielä jään. Ei ehkä niin hätkähdyttävän hyvä kuin Tähtiin kirjoitettu virhe, mutta katsomisen arvoinen silti. Ja syysloma lähenee koko ajan ja silloin minä olen menossa Helsinkiin. En malttaisi odottaa!

I'm tired but still happy

Koeviikko alkoi eilen äidinkielen kokeella ja minä olen jo nyt väsynyt, kuvia ei ole, paitsi muutama hassu räpsy, eikä oikeastaan kirjoitettavaakaan, mutta minä ostin eilen valtavan hienot vaaleanruskeat housut ja aurinko paistaa edelleen. Mutta kaikesta tästä huolimatta minä tunnen oloni aika onnelliseksi. Aika hassua.

Tänään kuitenkin kävelin kamera kaulassa koulun jälkeen ja keräsin muutaman oudoksuvan katseen, enkä kiirehtinyt vaikka edessä muutaman metrin päässä paloi suojatiellä vihreä valo. Huomasin myös, että blogillani on jo kymmenen lukijaa. Hihii! Pitäisikö nyt keksiä jotakin spesiaalia tämän tasaluvun kunniaksi, sillä enhän minä ole yhtikäs mitään valmiiksi suunnitellut, koska en olettanut tämän päivän tulevan välttämättä koskaan. Kiitos teille!

Maybe I have an autumn depression

Ulkona sataa tihuuttaa vettä ja kaulassa pitää jo olla huivi ja takkikin päällä. Äidinkielen työt eivät ole vieläkään vähentyneet yhtään ja nyt epäilen jo vahvasti, etteivät ne vähenny milloinkaan. Rasittavaa! Ja minä huomaan odottavani jo lomaa aivan valtavasti. Äidinkielen kielenhuollon testikin meni suorastaan aika huonosti, vaikka luulin osaavani ne asiat. En ilmeisesti osannutkaan. Ja lopulta huomaan vain haluavani päästä läpi lukiosta ja tekemään oikeasti sitä, mikä minua kiinnostaa. Tai ehkä minun pitäisi vain tottua ajatukseen, että kahdeksankin on ihan hyvä numero. Luultavasti elämästäni tulisi paljon helpompaa, sillä on aika pirun rankkaa olla näin perfektionistinen ihminen kuin minä.

Mutta kyllä minulla on ollut kivaakin lukiossa. Silloin, kun kaikki menee edes suunnilleen sunnitelmien mukaan ja silloin, kun ei ole nenä tukossa tai ääni kadoksissa. Esimerkiksi vielä eilen minulla oli aika kivaa, kun meillä ykkösillä oli kaste, jossa meidät siis kastettiin Joensuun lyseon lukiolaisiksi. Oli aika hienoa katsoa, kun koko koulu oli kerääntynyt yhteen katsomaan, vaikka päälle tuli välillä aika kylmääkin vettä. Silti minulla oli hauskaa, mutta tänään taas sitten tuntui, että mikään ei mene niin kuin pitäisi. Ehkä vain kuitenkin yritän pistää tämän sen niin yleisen syysmasennuksen syyksi, jota minulla ei oikeastaan ennen ole ollut.

And the mornings are quiet and cold

Aamut ovat hiljaisen viileitä, kun aurinko yrittää vielä ponnistaa ylös. Päivät ovat raukeita, kun lämpötila kipuaa vielä juuri ja juuri yli kahdenkymmenen asteen. Silloin ihmiset muistavat vielä kesän, kulkevat kesävaatteissa ja elävät vielä yhden viikonlopun kesässä. Illalla koko kaupunki tuntuu tyhjenevän, kun kaikki lähtee sisälle viileyttä pakoon. Nopeasti tulevan syksy tieltä piiloon. Paksu huivi kaulassa ja uudet kengät jalassa on kiva pyöräillä. Paksun villapaidan läpi puhaltaa pieni tuuli, muttei minulla silti kylmä ole.

Tämä viikonloppu on ollut enemmän kuin ihana. Italialaisen ruuan markkinat koko kävelykadun pituudella. Tuoreita patonkeja, voimakkaasti tuoksuvia juustoja ja erilaisia mausteita. Tuntuu kuin koko kaupunki olisi ensimmäistä kertaa elossa sitten Ilosaarirockin, vaikka nyt onkin jo huomattavasti viileämpi. Minulla on kirveltävä kuorimaveitsestä tullut viiltohaava sormessa, rikkinäiset kuulokkeet, paljon koulujuttuja ja päätään nostava flunssa, mutta silti minua oikeastaan hymyilyttää (tai hymyilytti ainakin eilen, kun olo ei vielä silloin ollut näin kipeä). Minä haluan ostaa paksuakin paksumman villapaidan ja nahkahousut ja sanoa, että tule jo syksy!

My way is a little bit missing

Keskiviikkoiltana istuin parvekkeella, kuuntelin autojen hurinaa, joka kuului nyt niin läheltä ja katsoin, kun nuori pari kulki lapsensa kanssa pihalla. Minä niin rakastan tätä paikkaa ja kaupungissa asumista, mutta ei tämä oikein vieläkään ihan kodilta tunnu. Ehkä ei näin lyhyen ajan jälkeen vielä pidäkään. Kaksi ensimmäistä päivää lukiolaisena on jo myös takana ja olo on enemmän kuin hämmentynyt. Miten ihmeessä nyt jo voi tietää, mitä aineita haluaa kirjoittaa tai miksikä sitä isona haluaisi, kun tuntuu, että kaikki ainevalinnat pitäisi tehdä juurikin noita kahta ajatellen. Turhauttavaa! Ja koulun käytävillä tulee ahdistunut olo, kun lämpö painautuu ihoa vasten aivan liian kuumana ja ihmisiä on ihan jokapuolella. Missään ei ole hiljaista. Enkä minä tiedä kuinka minä voin tottua siihen. Mutta onneksi Vilikin on nyt täällä Joensuussa.

Can I be excited and confused at the same time?

Kädet tärisivät, mutta samalla hymyilytti niin paljon, että olisi tehnyt mieli hymyillä niin, että suupielet venyvät korvasta korvaan. Ja oli kova ikävä Viliä ja huoli siitä, että viihtyykö se kaupungissa. Totta kai kissaihmiset ajattelevat ainakin melkein ensimmäisenä kissansa viihtyvyyttä. Haha!

Minä siis kävin aivan uudella ja vieraalla tallilla ratsastamassa. Ja se oli aika kivaa. Ratsastuskoulumaista ja ehkä hieman kankeaakin, mutta niin se kai on hieman isommilla talleilla, sillä minähän olen aiemmin ratsastanut vain niillä pienemmillä. Fiilis ei ollut niin tuttavallinen, mutta kai siihenkin tottuu. Alkuun jopa pelotti hieman, ei se hevosen selkään nouseminen vaan ihan vain oma pärjäämiseni, sillä heti alkuun hevonen, jonka selkään hyppäsin, muistutti minua vanhasta, nyt jo kuolleesta hoitohevosestani. Tuli vähän haikea fiilis. Mutta tunti meni hyvin ja minä olen menossa kahden viikon päästä hyppäämään esteitä. Sekin hymyilyttää nyt, vaikka hieman jännittääkin. Ja pois lähtiessä huomasin tienviitan, jossa luki Onnelantie. Ehkä siellä asuu onnellisia ihmisiä. Minä kyllä toivon, että muuallakin asuu onnellisia ihmisiä ja minä saisin sieltä uudelta tallilta kivoja kavereita.

Eilen minä myös istahdin kampaajan tuoliin ja kyllä tämä hieman tummempi tukka ihan mukavalta näyttää. Ja nyt minä olen taas kotona, en siis kaupungissa, vaikka sitäkin ehkä pitäisi aloittaa sanomaan kodiksi, mutta en minä vieläkään oikein osaa. Ajatukset juoksevat vähän kaikkialla ja hieman pelottakin, että entä jos kohta kumpikaan paikka ei tunnu enää kodilta. Entä jos silloin, kun on täällä maalla, kaipaa kaupunkiin ja silloin, kun on kaupungissa kaipaa maalle. Kaikki vain on nyt liian sekavaa, monimutkaista, stressaavaa ja vaikeaa. Melkein tekisi mieli mennä peiton alle piiloon ja kaiken huipuksi huomenna on ensimmäinen päivä lukiossa.

Aurinkoinen Joensuu

Vihdoinkin saan sitten julkaistua nämä lauantaina Joensuussa otetut kuvat, kun vietettiin lähes koko päivä ihan kirjaimellisesti kaupungissa. Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, käytiin ihan ensimmäisenä ottamassa muutamat asukuvat joen rannassa ja sitten lähdettiinkin kiertelemään kauppoja ja voi miten paljon kaikkea kivaa sieltä olisikaan löytynyt, mutta tietenkin minä juuri silloin olen vähän niin kuin säästämässä. No, sen päivän aikana minulla kuitenkin kukkaro keveni lähes satasella, mutta olen kyllä tyytyväinen ostoksiini ja niistä saattaakin tulla jotakin esittelyä nyt lähipäivinä. Tuo toinen kuva onkin boyfriend-farkuista, jotka sain vihdoinkin ostettua. Mietin kyllä niiden ostoa ihan kauhean pitkään, vaikka olivatkin aivan mielettömän ihanat, mutta oli niillä kyllä aika kirpaiseva hintakin.

Jäätelöä käytiin jossakin välissä syömässä ja wokkia Hyve & Paheessa. Aivan ihana pieni paikka, josta saa kyllä aivan mielettömän hyvää ruokaa. Puistonkin penkkiä käytiin kuluttamassa ja samalla mietittiin, millaista sitten on oikeasti asua Joensuussa. Kun puistossakin voi käydä piipahtamassa vaikka joka päivä jos huvittaa. Viimeisenä me suuntasimme vielä joen rantaan istumaan. Silloin mukana vain oli jäälatet, jotka oli kyllä ihan mielettömän hyviä. Tuli mieleen vähän viimekesän Englannin reissu ja Starbucks.

It's finally summer!

Lauantaina oli sitten se kauan odotettu päättäripäivä ja nyt on aika outo fiilis. Olo on iloinen, mutta samalla haikea, eikä välttämättä edes vain hieman. (Voi toki johtua myös siitä, että tällä hetkellä luettavanani on The fault in our stars.) Ja aivan oikeasti tuntuu siltä, että tulevaisuus olisi jo huomenna eikä vuoden tai kahden päästä.

Eilen pistäydyttiin Joensuussa, käytiin ihanalla brunssilla aika ihanassa kahvilassa ja elokuvissa katsomassa Rio 2, jota ei kyllä tosiaan ollut ollut aikomus lähteä katsomaan. Ihan hauska, hyvä ja kepeä leffa. Kauppakeskus ei ollut auki sunnuntaina ja totta kai meiltä se oli unohtunut, joten päädyttiin haahuilemaan torin laitamille, mutta aurinko paistoi ja minulla oli oikein hyvä fiilis.

Tänään olo on tuntunut niin laiskalta, että hyvän, kun sain itseni tähän kirjoittamaan raahattua. Miten voi olla, että loman toisena päivänä olen jo suunnilleen tylsyyskuoleman partaalla? Onneksi minulla on sentään koko heinäkuuksi töitä.

So much fun!

Viikonloppuna meillä oli niin hauskaa Vaiviossa isosleireilemässä! Naurettiin, laulettiin syötiin hyvin ja nukuttiin aivan liian vähän, mutta siitäkin huolimatta meillä oli mukavaa! Oli niin lämmintä ja minä kun olin varautunut matkaan pelkillä pitkähihaisilla ja vain yhdellä T-paidalla. Uimassa ei sentään käyty, mutta varpaat minä kastelin rantavedessä ja olen kyllä edelleen sitä mieltä, että minä menen uimaan vasta kesäkuussa. Ah! Kaikki nämä kuvatkin huutavat vain hauskaahauskaahauskaa enkä minä oikeastaan mitään muuta osaisi sanoakaan! Onneksi näitä leirejä jatkuu vielä yhden vuoden ajan.

Sanna

Mutta huomenna me ysiluokkalaiset ollaan lähdössä Helsinkiin! Vielä olisi ihan hirveästi tekemistä, enkä minä yhtään tiedä olenko minä jo pakannut kaikki, luultavasti en, mutta silti minä halusin tulla nämä kuvat vielä ennen lähtöä tänne laittamaan. Ja arvatkaas, mitä minä yritän tehdä tästä reissusta? Videon! Jotenkin olen ihan hirmuisen innoissani siitä, vaikkei minulla ole haisuakaan, millaisen minä siitä haluaisin tai edes miten kuvaisin, mutta ainakin minä yritän. Perjantaina me tullaan takaisin ja sitten viikonloppuna onkin jo Tanssiopiston kevätnäytökset, joten sinne asti täällä blogin puolella on hiljaista, mutta sitten, kun tulen takaisin minulla on niin paljon kerrottavaa, kuvia ja ehkä se videokin.

Things that I thought about

Eilen mietittiin tulevaisuutta. Kuinka vielä vuosikin sitten elettiin onnellisen tietämättöminä siitä, mitä halutaan tulevaisuudessa tehdä tai ainakin ajateltiin, ettei se ole vielä moneen vuoteen ajankohtaista. Nyt taas tuntuu, että tulevaisuus on jo ihan nenän edessä eikä sitä todellisuudessa tiedä yhtään, mitä haluaa. Ja tästähän voisi jauhaa vaikka kuinka pitkään eikä kyllä yhtään sen selvempää tulisi. On se vain niin monimutkainen käsite. Mutta tänään meillä oli tanssitunti ja illalla me katsotaan leffaa eikä ainakaan hetkeen mietitä tulevaisuutta.

Sekin on muuten aika jännää, kun katsoo ulos, niin jotenkin sitä ei vain voi kuvitella, että vielä joskus pihalla olisi suorastaan masentavan harmaata. Nyt siellä on niin ihanan keväistä. Enkä minä malttaisi millään odottaa kesää ja sitä, kun päästään ihan oikeasti asumaan Joensuuhun. Siellä on niin paljon elämää.

Kun aurinko kultaa puut, minä tanssin

Minä tanssintanssintanssin. Annan vain mennä ja unohdan, kaiken muun. Se on vain niin helppoa. Kuten Sanna sanoi, tanssissa ei ole olemassa väärää, kaikki on vain oikein. Aivan toisin kuin pianon soitossa. Jos sitä soittaa väärin, niin sitten soittaa väärin eikä siitä pääse yhtään mihinkään. Juuri myös tuon takia minä rakastan tanssia.

Viikonlopun aikana on tullut juotua konservatorion kahviautomaatista kaksi kuppia vanilla cappuchinoa, soitettua, soitettua ja soitettua. En tiedä olenko yhtään sen valmiimpi soittamaan keskiviikkona sitä tutkintoa, kuin aikaisemminkaan, mutta tämän valmiimpaa minusta ei enää tule. Minä en vain kuulu siihen isoon vanhaan rakennukseen, jonka käytävillä kulkee muusikoita, tai ainakin puolimuusikoita. Totta kai minä rakastan musiikkia ja olen haaveillutkin nyt oikeastaan enemmän kuin koskaan, jostakin musiikkiin liittyvästä ammatista (aivan hullu ajatus), mutta ei minusta kyllä pianistia tule. Voihan olla, että vielä joku päivä valitan, miksi ihmeessä lopetin soittamisen, mutta ainahan sitä puhutaan, että elä hetkessä. No, minä ainakin elän nyt tämän päätökseni kanssa hetkessä.

Hauskuutta, kevättä ja musiikkia

Meillä oli hauskaahauskaahauskaa! Yksinäinen ilta muuttui ihan yhtäkkiä ei-yksinäiseksi illaksi, kun meidän kaveri lähti kyytiin heti koulun jälkeen. Juotiin teetä, syötiin hyvää rahkapiirakkaa, juteltiin ja naurettiin. Joskus on niin hauskaa vain olla ja jutella tekemättä lähes yhtään mitään, kuten tänään. Ja tarvitseeko sitä aina olla kiire jonnekin.

Tänään koulussa Sannan kanssa mietittiin, miten nyt on jo huhtikuu ja koulu loppuu kuukauden päästä. Kuinka minä elän edelleen tammikuussa ja entä jos sitä viikkoa tai kahta ennen päättötodistuksen käteen saamista tajuaakin, miten kaikki vain päättyy. Yhdessä ollaan oltu samassa paikassa loukussa yhdeksän vuotta ja sitten tajuaakin, että nyt se kaikki on ohi. On se kummallista, miten nopeasti aika meneekään. Yhtäkkiä vain huomaa, että oho, nyt on jo huhtikuu, mutta minä elän edelleen talvessa. Enkä tiedä, milloin minä sieltä saan itseni kevääseen siirrettyä.

Tähän postaukseen minulla ei nyt sitten ole yhden yhtäkään kuvaa, joten toimikoot nämä muutamat kappale kuvien korvikkeena. Kaksi ylintä ovat olleen oikeastaan jokapäiväisessä kuuntelussa varmaan jo yli viikon ja joka kerta hukun yhä uudelleen ja uudelleen Chris Colferin ääneen. (Tämä varmaan on tullut täällä jo muutamaan otteeseen selväksi, mutta silti siitä ei voi olla mainitsematta.) Ihanaa viikkoa ja huhtikuuta ja kevättä kaikille!

Tuntui hetken voittajalta

Mitäs minulle tällä hetkellä kuuluu? Ei oikeastaan mitään ihmeellistä, netti pätkii täällä korvessa oikein urakalla, eikä löydy sanoja omia ajatuksia kuvaamaan. Tänään käytiin laskettelemassa koulun kanssa ja kivaa oli taas vuoden tauon jälkeen huristella laudalla rinnettä alas. Pianotutkintoon on enää reilu kaksi viikkoa ja se ahdistaa. Kevät tulee nopeastinopeastinopeasti. Se on hyvä ja ihana asia, mutta silti minä haluaisin ajan pysähtyvän edes joskus, hetkeksi.

Olen tehnyt musiikista itselleni viime päivinä henkireiän ja Chris Colferin äänestä, johon hukun vain joka kerta uudelleen. Olen haaveillut kaikesta suuresta, sitten palannut kovaa vauhtia takaisin maan pinnalle ja tajunnut, ettei tämäkään haave toteudu ehkä koskaan. Sitten ajattelin, ettei se toteudu ainakaan silloin, jos ajattelen näin. Tuntui hetken voittajalta.

Pinnallista ja syvällistä

Perjantaina oli hauska ilta seurata torilla, kun Joensuun tanssiopistolta esiintyi muutama ryhmä ampumahiihdon maailman cupin ansiosta. Tuuli oli kova ja ne keväiset päivät tuntuivat olevan jo valovuosien päässä, muuta silti oli ihan kivaa. Minä kävin ostamassa sen aivan mielettömän hienon takin, mutta nyt se jäikin sitten vielä kaappiin, kun tuuli puhaltaa aivan liian kovaa ja ilma on kuin loppusyksystä. Nyt en kuitenkaan jaksa juurikaan murehtia siitä huonosta säästä, sillä meillä ei ole kokeita ensi viikolla! Miten se voikin tuntua niin ihanalta. Ei tarvitse miettiä joka ikinen ilta, että taas tänäänkin luin johonkin kokeeseen aivan liian vähän.

Meillä oli Sannan kanssa oikein syvällinen keskustelu ihmis- ja tasa-arvosta ja siitä, kuinka tanssimista arvostetaan aivan liian vähän. Joskus on kyllä tosi kivaa miettiä kaikkea, mikä maailmassa on niin väärinväärinväärin. Harmillista vain, etten minä yksin siihen oikeastaan voi vaikuttaa. Mutta silti oli mukavaa jutella.

Nyt kuitenkin taidan etsiytyä takaisin lapsuuteen High School Musicalien avulla. Hauskaa viikkoa kaikille ja yritetään kestää tämän takatalven yli siihen oikeaan kevääseen.