Oli kauniita kahviloita, pelottava elokuva, tuulen punehtamia neniä ja minulla kuiteista täyttyvä kukkaro. Rakastin Helsinkiä, sen ihmisten täyttämiä mukulakatuja, ratikoita ja kahviloita. Vaikka tuuli olisi halunnut hyökätä kimppuun, minä ja Sanna ajettiin ratikalla Linnanmäelle katsomaan valoja ja kuunneltiin, kun ihmiset käyttivät vieraita sanoja tutuista asioista. (Ei ratikka ole spora tai isä faija.) Oli aika kylmä, mutta meillä oli hauskaa ja lapsia juoksi ympäriinsä toppapuvuissaan raahaten hieman kärttyisen näköisiä isiä mukanaan. Oli myös niitä suloisen näköisiä pareja ja hienojen kameroiden kanssa kulkevia puoliammattilaisia, niitä oikeita ammattilaisia ja sitten minun kaltaisiani amatöörejä. Niille, joilla oli hieno kamera ja jalusta, Linnanmäki kaikkine pimeydessä loistavine valoineen oli oikea onnela. Vaikkei kuvista oikein mitään minulla tullutkaan, oli meillä silti hauskaa. Ostettiin kaakaota, popcornia ja love-vohvelit, joiden myyjä sanoi minun kameraa ihanaksi. Ensimmäinen ihminen, joka niin sanoi. Hihi! Pois tullessa aivan täysin vieraat pysäkit hieman pelottivat, mutta me päästiin takaisin.
Monki oli ehkä se kaikista paras kauppa ja Wayne's Coffeella oli aivan valtavan suloinen myyjä, joka jaksoi hymyillä vaikka olikin ehkä pahin ruuhka-aika. Nähtiin kolme julkkistakin, Olli Herman, Hans Välimäki ja Jone Nikula. Aika hauska sattuma. Ratikalla ajaminen oli aika mukavaa pimeällä eikä me kertaakaan edes meinattu eksyä. Ehkä minä vielä joku päivä asun Helsingissä.
Ja malttakaa odottaa, minulla on vielä kerrottavaa ja paljon paljon kuvia näytettävänä.
No comments:
Post a Comment