Kuiskattuja ajatuksia

Tänään päivällä tein itselleni lupauksen, että illalla teen edes joitakin lihaskuntoja ja tällä kertaa tosiaan onnistuin edes jollakin lailla. Pieni motivaatiokin taisi syttyä treenaamista kohtaan tätä blogia ja uusinta Cosmopolitania selaillessani vaikka yleensä olen aivan surkea yksin treenaaja.

Viime päivinä olen kehittänyt itselleni kriisin pienimmistäkin asioista, silmäpusseista, siitä, jos en pidäkään siitä työstä mitä teen sitten, kun teen ja vaikka mistä muusta. Olen stressannut aina vain lähestyvästä viimeisestä pianotutkinnosta ja siitä, kun en osaa niitä kappaleita, mitkä minun pitäisi soittaa ja sekin johtuu vain laiskuudesta. Olen kyllä haaveillut myös sellaisista asioista, mistä en oikein aina edes uskalla haaveilla, kuten Lontoossa tai New Yorkissa asumisesta ja työstä blogimaailmassa tai muodin parissa esimerkiksi toimittajana (pitkäaikainen haaveammattini on ollut siis opettaja, eli aika kaukana molemmista). Olen myös toivonut toivonut toivonut, miettinyt tulevaisuutta ja toivonut hieman lisää (vaikkei tähän toiveeseeni ikinä tulla vastaamaan). Viime päivinä olen siis vajonnut jonnekin pääni sisään vaikka ulkona näyttää todella keväiseltä maaliskuuksi eikä kokeitakaan ole tiedossa ensi viikoksi tai oikeastaan aika pitkäksi aikaa.

Illalla hämärsi jo kun kävelin Vilin kanssa jo lähes sulalla tiellä. Oli jotenkin hassu olo, kun ensimmäistä kertaa en oikeasti tiennyt, minkä alan ammattilaiseksi aion kouluttautua. Tuo kuulosti varmaan todella hassulta, sillä suurin osahan sitä ei tiedä ainakaan tämän ikäisenä, mutta minä olen aina ainakin tätä ennen ajatellut, että minusta tulee opettaja. Tiedän kyllä, ettei sitä vielä edes tarvitse tietää, mutta silti siitä tuli kummallinen olo. Ehkä vain kannattaa vielä odottaa.