Ikkunasta paistaa aurinko sisään vaikka ulkona onkin vain yksi aste lämmintä ja nyt on toukokuun ensimmäinen päivä. Enää kuukausi koulua jäljellä ja kesäkesäkesä, jota kukaan ei voi olla rakastamatta. Mutta minulla ei vieläkään ole töitä ja hyvin voi olla, etten niitä saakaan. Enkä minä halua jäädä tänne, haluan kaupunkiin asumaan. Ehkä menen retkipatjalla sinne, niin kuin Sanna sanoi ja avaan parvekkeen oven aamuisin ja kuuntelen, kun aikainen liikenne hurisee. Miten aika onkaan mennyt näin nopeasti. Vaikka toisaalta viime kesästä ja Brightonista tuntuu olevan jo ikuisuus. Mutta kohta me lähdetään luokkaretkelle Helsinkiin ja siitä tulee niin mukavaa! Eikä meillä ole enää kuin kolme koetta jäljellä koko yläkoulun aikana ja sekin on ihan mieletöntä. Ja sitten edessä on vierasta ja tuntematonta.
Ajatukset ovat monesta asiasta kiertäneet päässäni vain kehää eivätkä ne ole johtaneet mihinkään. Kun kaipaan jazzin koreografiaa ja polvessani on mustelma show tunnista muistona, minä ajattelen, että mitä minä teen, kun syksyllä en pääse enää sinne tutulle ja turvalliselle pienelle tallille, josta on tullut niin rakas. Mitä minä teen mitä minä teen? En voi lopettaa ratsastamista, mutta voinko mennä tällaisena niin isoon talliin, että sinne voi melkein eksyä. En tiedä. Ehkä pitäisi kuitenkin edes käydä kokeilemassa.
Ja minä olen kuunnellut, kun linnut laulaa, kun kuulokkeista kuuluu hyvää musiikkia ja antanut silmien olla painavat vielä yhdeltätoista aamulla. Olen nauranut hauskalle elokuvalle ja haaveillut haaveillut ja haaveillut. Ja välillä minä tykkään kirjoittaa näin, hieman taiteellisemmin ja ajatella, ettei haittaa vaikkei minulla nyt ole kuin yksi kuva.
No comments:
Post a Comment